Miksi minulle aina käy näin? – Autonomisen hermoston osuus vuorovaikutussuhteissamme

Autonomisen hermoston toiminnan osuus vuorovaikutussuhteissa on ilmiönä jäänyt melko vähäiselle huomiolle. Sain mahdollisuuden perehtyä aiheeseen hahmoterapiaopintojeni lopputyöhön liittyneen tutkimuksellisen hahmoterapiaryhmän aikana. Nostan tähän artikkeliini keskeisimpiä havaintoja tutkimuksestani (Törmi 2017), jonka teoreettinen viitekehys kiinnittyy hahmoterapiaan sekä sensomotoriseen psykoterapiaan. Pohdin artikkelissa muun muassa hermoston toiminnan osuutta suhteessa toisteisesti uhrin asemaan ajautuvan elämässä.

Syyskuussa 2016 käynnistyi naisten hahmoterapiaryhmä, jossa oli seitsemän osallistujaa, alle kolmekymmentä vuotiaasta yli kuusikymmentä vuotiaaseen. Kutsuin osallistujia ryhmään otsikolla ”Uhriuden tunnistaminen ja toipumisen portaat”. Ryhmä tapasi joka toinen viikko ja kokonaisuudessaan prosessi kesti noin puoli vuotta. Uhrius käsitteenä kiinnittyi vuorovaikutussuhteissa ilmenevään kokemukseen uhriudesta. Tutkimuksesta rajautuivat pois mm. sotien, luonnonmullistusten ja erilaisten onnettomuuksien uhrit. Ryhmässä uhriksi itsensä kokeminen senhetkisessä elämäntilanteessa liittyi eri asteisiin haastaviin vuorovaikutussuhteisiin, aina vaativasta vanhenevasta vanhemmasta tai työnarkomaniaa potevan puolison sietämisestä väkivaltaisiin ja hengenvaarallisiin suhteisiin. 

TUTKIMUKSESTA NOUSSEITA HAVAINTOJA

Uhrin asemaan ajautuvan taustasta ja kasvuympäristöstä löytyy usein eri asteista vanhemmuuden puuttumista ja emotionaalista vaille jäämistä. Lapsuus- ja nuoruusajan kodin ilmapiiriä on voinut leimata työkeskeisyys, minäkeskeinen ilmapiiri, päihderiippuvuus, seksuaalinen rajattomuus, perheessä jylläävät sotatraumat tai mielenterveyden ongelmat. Kehityksellinen trauma ja turvallisen kiintymyssuhteen puute näyttäisi altistavan aikuisiän uhriksi ajautumiseen.

Stephen Porgesin (2001) hahmotteleman polyvagaalisen teorian mukaan autonominen hermosto koostuu kolmesta erillisestä osasta, jotka ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa: kehittynein osa liittyy sosiaaliseen liittymiseen, astetta alkukantaisempi taisteluun tai pakoon ja alkukantaisin osa lamaantumiseen. Vanhemmuusvaje aiheuttaa kasvavassa lapsessa turvattomuuden tunnetta, jolloin autonominen hermostomme aktivoituu ja reagoi hyvin nopeasti, vaistonvaraisesti ja ei-tietoisesti. 

Turvattomassa ilmapiirissä evolutiivisesti kehittynein osa eli kyky sosiaaliseen sitoutumiseen ”kääntyy pois päältä” ja turvallisuuden tunne heikkenee. Tällöin autonomisen hermoston vanhemmat osat ottavat ohjat käsiinsä. Uhan ja turvattomuuden eliminoimiseksi autonomisessa hermostossa aktivoituu taistelu- tai pakojärjestelmä (ylivireys). Jos tämä elämää suojeleva aktiivinen puolustautuminen ei tuota tulosta, vanhin järjestelmä, ”kuoliaaksi tekeytyminen” eli passivoituminen, lamaantuminen ja alistuminen (alivireys) ottavat kehon näyttämön pääroolin. (Ogden ym. 2009; Taylor 2014.)

Hermostomme kehittyy ja muovautuu elämänkokemusten ja ympäristötekijöiden mukana.  Turvattomuuden kokemukset ja emotionaalinen traumatisoituminen saa autonomisen hermoston toistuvasti yli- tai alivireystilaan. Tällöin tunteiden säätelykyky ei pääse kehittymään ja turvallisuuden kokemukset eivät pääse sisäistymään. Kyky olla levollisesti kontaktissa omiin tuntemuksiin, toisiin ihmisiin tai ympäristöön kapenee, toisin sanoen sietoikkunan (Window of Tolerance) alue on kaventunut. Tässä tilassa turvallisuuteen liittyvien virhearvioiden määrä kasvaa ja hermosto ryhtyy pienestäkin impulssista puolustamaan elämää, joko aktiivisesti ylivireytymällä tai passiivisesti alivireytymällä. Tällöin ajattelumme alkaa sumentua, itselle puhuttu järkipuhe ei enää tehoa, ylivoimaiset tunteet ja tuntemukset kaappaavat syleilyynsä. (ibid.)

TURVATTOMUUDEN ILMENEMINEN

Pitkittyneen turvattomuuden jäljet ovat moninaisia. Hahmoterapiaryhmässä esiin tulleita jälkiä olivat muun muassa jatkuva tarve miellyttää muita, ajatukset, että ei voi vaikuttaa omaan elämään – on kohtalon tai muiden armoilla, mikään ei ole koskaan tarpeeksi (puolisona, työntekijänä, kansalaisena), juuttuminen sitoviin ja uuvuttaviin vuorovaikutussuhteisiin kumppanin tai omien vanhempien kanssa, herkkä tulkitseminen ”mitä muut minusta ajattelevat”, omien tarpeiden sivuuttaminen, epäonnistumisen pelko, ylikorostunut vastuullisuuden, syyllisyyden tai kykeneväisyyden tunne, hoitaja-syndrooma ”caretaker fucking everything” joko yksityiselämässä tai ammatillisesti, häpeäromahdukset tai häpeäraivo. Myös erilaiset somaattiset oireet olivat tyypillisiä: päänsärky, vatsakipu, unettomuus ja väsymys. 

Kun sisäinen hermostollinen kyky säädellä vireystilaa on epätasapainossa, ihminen voi vaistomaisesti ulkoistaa säätelyn, jolloin hän pyrkii tasapainottamaan sisäisiä tuntemuksiaan vuorovaikutussuhteiden kautta. Säätely voi ilmetä hyvin monimuotoisesti ja luovasti. Esimerkiksi muiden miellyttämisen tarve voi juontaa juurensa alivireyteen, johon usein myös häpeä ja masennus liittyvät. Muiden miellyttäminen, toisten tarpeisiin liiallisesti mukautuva käytös ja uhriutuminen johtaa harvemmin vastavuoroisuuden katkeamiseen, häpeän kokemuksiin. Häpeältä suojaa myös toimeliaisuus, perfektionismi, huippusuoriutuminen, itsensä esiintuominen ja eläminen ”itseään isompana”. Näin kivuliaan häpeän tuntemusten viriämistä ja vajoamista alivireyteen tai nousua ylivireyteen voidaan säädellä. Myös säästöliekillä eläminen, itsensä ja kykyjensä pienentäminen voi olla hermostoperäisestä turvattomuudentunteesta kumpuavaa. 

Heikentynyt sisäinen kyky arvioida turvallisuutta voi johtaa tilanteeseen, jossa huomaa toistuvasti ajautuvansa liian kuormittaviin ja vaativiin ihmissuhteeseen. Näissä suhteissa voi tuntua näennäisen turvalliselta, vaikka keho toimisi voimiensa äärirajoilla, olisi täydessä stressivasteessa ja hälytystilassa – kehon tila ja tuntemukset ovat tuttuja ja siten ”turvallisia” varhaisemmista vuorovaikutussuhteista. Toisinaan myös kyky sietää miellyttäviä tuntemuksia voi olla alentunut, henkilö kokee ne vieraina tuntemuksina ja siten uhkaavina. 

TOIPUMINEN

Autonomisen hermoston toipumisen kannalta ensisijaista on saada korjaavia turvallisuuden kokemuksia esimerkiksi luotettavissa ihmissuhteissa tai terapeuttisessa kohtaamisessa. Myös erilaiset turvapaikka-mielikuvat, joilla hermostoa voidaan rauhoittaa, ovat olennaisia. 

Kontaktin mahdollistuminen sekä omiin tuntemuksiin että toiseen ihmiseen kasvaa sietoikkunan kasvun myötä. Alussa kontakti voi vaikuttaa hyvin uhkaavalta. Kontakti mahdollistuu kehosignaalien rauhallisesti tapahtuvan tutkimisen ja tiedostamisen myötä. On tärkeää lähestyä kehon signaaleja havainnoiden, myötätuntoisen ja todistavan asenteen avulla välttäen emotionaalista kytköstä: miten hengitän, millainen sydämen sykkeeni on, onko kehossa aistimuksia, liikahduksia tai tuntemuksia. 

Emotionaalisen yhteyden kytkeminen kehon tiloihin on tarkoituksenmukaista vasta asteittain tämän jälkeen, kun henkilö on oppinut itsesäätelyn avulla pysymään sietoikkunan sisäpuolella. Tällöin emotionaalinen mykkyys tai kuohunta pysyy sivuroolissa ja kognitiomme, havainnoiva todistajamme on läsnä.  Näin sisällemme voi rakentua lempeä ja turvallinen vanhempi. Tutkimukset osoittavat että ”olen turvassa” kokemukset eli sietoikkunassa pysyminen mahdollistaa hermorakenteemme kehittymisen ja kypsymisen (Ogden ym. 2009; Taylor 2014). Koska muutoksen edellytys on stressittömyys, asettaa tämä vaatimuksia myös terapeuttiselle kohtaamiselle. Toipumisen tukemisen tulee olla hyvin lempeää ja myötätuntoista sekä paineetonta, vaikka prosessi olisi kuinka hidas, defensiivinen tai epälineaarinen.

Toipumisprosessissa ja kontaktin palauttamisessa erilaiset keho-orientoituneet menetelmät ovat tärkeässä roolissa. Muun muassa hahmoterapeuttiset sekä traumaterapeuttiset menetelmät, joissa fokusoidaan tässä-ja-nyt ilmenevän tiedostamiseen, tunnistamiseen ja sanoittamiseen edesauttavat hermojärjestelmämme toipumista. Kehollisen stressinpurkumenetelmä TRE:n (Tension & Stress Releasing Exercises) avulla autonomisen hermoston toimintaa voidaan rauhallisesti ajan kanssa harmonisoida: yli- tai alivireystilaa saadaan neurogeenisen tärinän avulla laimennettua ja purettua. 

Tärinä on kaikille nisäkkäille luontainen tapa säädellä stressiä, mutta länsimainen ihminen on usein unohtanut tämän taidon. Se on kuitenkin mahdollista löytää uudelleen. Homeostasian, tasapainoisemman tilan löytymisen kautta henkilö pystyy paremmin arvioimaan, kuinka kuormittavaa elämää haluaa elää ja hän voi tarkastella levosta käsin muun muassa sitä, onko elämänpiirini sellainen jossa voin pääsääntöisesti olla turvassa ja rauhassa.

Keskeistä toipumisprosessissa ja itsen toimijuuden palauttamisessa on lisätä ymmärrystä, lempeyttä ja myötätuntoa itseämme kohtaan. Vaistomainen selviytymiskeinomme, hermojärjestelmämme taipumus reagoida usein kohtuuttomiin olosuhteisiin jotka ovat jatkuneet usein kohtuuttoman pitkän aikaa on aina elämän puolella. Emme reagoi tai juutu kuormittaviin ihmissuhteisiin tyhmyyttämme, hulluuttamme tai ymmärtämättömyyttämme. Hermojärjestelmämme on neuvokas, se päättää puolestamme, milloin on esimerkiksi hyvä säästää voimia, himmentää valoja, vaipua depressioon: ”olin niin viisas, että en vaivautunut tuhlaamaan voimiani ja elämään täydellä liekillä siinä ympäristössä jossa elämää ei kunnioitettu”. Voimme myötätuntoisesti kiittää hermostollista selviytymisstrategiaamme, se on uurastanut eteemme valtavasti. Kiitosten jälkeen on uudelleen arvioimisen aika ja voin kysyä, onko tämä sellaista elämää mitä haluan. Tulevassa avautuu mahdollisuus hetkiin, päiviin, viikkoihin ja ajanjaksoihin, jolloin huomaan että jokin on muuttunut. Voin tunnistaa ajautumisen, tiedostamisesta käsin kykenen tekemään aktiivisen valinnan ja jossain kohtaa saatan todeta: minulle ei aina käykään niin.

〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️〰️

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Uudistuva terveydenhoito -sivustolla 5.10.2017.

Kuva veistoksesta "Love", Alexander Milov 

LÄHTEET 

Ogden, Pat, Minton, Kekuni, ja Pain, Clare. 2009. Trauma ja keho. Sensorimotorinen psykoterapia. Suom. Immo Pekkarinen. Oulu: Traumaterapiakeskus. 

Porges, Stephen W. 2001. The polyvagal theory: phylogenetic substrates of a social nervous system. International Journal of Psychophysiology 42, 123-146. 

Taylor, Miriam. 2014. Trauma Therapy and Clinical Practice: neuroscience, gestalt and the body. Open University Press, England.

Törmi, Kirsi. 2017. Dancing with the nervous system – Working with victimisation in Gestalt Therapy. 38 sivua. GIS - Gestalt Institute of Scandinavia, suljettu arkisto.

Törmi, Kirsi. 2016. Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, väitöstutkimus. Helsinki: Acta Scenica 46.